Elämässä sitä tapahtuu kummallisia asioita, sellaisia joille ei itse yhtään mitään voi. Nyt minäkin olen sen ihan itse henkilökohtaisesti saanut kokea. Sen miltä tuntuu kun on totaalisen erillään alkuperheensä jäsenistä.

Sain eilen puhelun. Nainen siellä ilmoitti kylmällä välinpitämättömällä äänellä, että tämä henkilö on kuollut eilen, eli sunnuntaina. Äitini poika, velipuoleksikin jotkut kutsuisivat, jotkut jopa ihan veljeksi voisivat sanoa, vaikka emme saman isän lapsia olleetkaan.

Kysyin, että pettikö se ainut munuainen. Viimeisin tietoni oli, että kuollut oli joutunut dialyysihoitoon. Häneltä oltiin jo lapsena poistettu toinen munuainen. Hän ei elänyt mitenkään säästellen tätä yhtä munuaista, alkholia kului jatkuvasti paljon. Myös selkäkipuihin meni särkylääkkeitä kourakaupalla.

Se ainoa meitä yhdistävä tekijä, minkä äidin suvulta olemme perineet, selkärangan sairaus.

Tämä vaimo selitti, että kuollut oli ollut tässä välissä leikkauksessa, aivoissa oli syöpä. Sädehoitoakin oli annettu. Syksystä asti hän oli ollut tuossa terv.keskuksen sairaalassa ja sinne nyt sitten kuolikin.

Niin tällä kuolleella on myös ihan täys veli, muutaman vuoden vanhempi. Se, joka onneton on minuakin joutunut joskus vahtimaan, ikäeroa kun meillä on enemmän kuin viisitoista vuotta.

Tämä vanhempi veljensä kyllä muutama vuosi sitten kirjoitti sähköpostilla ja soitti puheluita äidin haudan hoitamisesta, en osannut tehdä sitä omalla vuorollani niin, että veljeksille olisi ne kukat kelvanneet mitä minä vein, ostin, istutin. Viimein kun kyllästyin siihen istutuksieni repimiseen maksoin seurakunnalle, että ne hoitivat haudan.

Tästäkin on kulunut vuosia ja sen jälkeen he eivät kumpikaan pitäneet mitään yhteyttä minuun. Enkä minäkään enää jaksanut yrittää.

Nyt ja tässä ihmettelen, ettei edes kuolema saa tätä toista hengissä olevaa ottamaan yhteyttä.

Kuolleen vaimo ei ilman kysymistäni kertonut edes hautajaisten ajankohdasta ja sitten kun sanoi, kertoi heti ettei varsinaisia hautajaisia ole ollenkaan. Kas kun ei kieltänyt kirkkoon tulemasta, kun kysyin lupaa.

Kuinka kylmää voikaan käyttäytyminen olla. Koskaan en varmaan saa edes tietää sitä olisiko vainaja halunnut minut nähdä vai oliko hän peräti kieltänyt kertomasta minulle mitään.

Olen niin kummastunut, että en osaa edes surra, en taida edes oikein tajuta tapahtunutta. Tunnen itseni kummalliseksi tämän asian kanssa. Näinkö totaalisesti ihmiset voivat olla katkeria hamaan loppuun asti. Vielä kun tietäisin siihen katkeruuteen syyn. Voisiko se olla siitä, että kun he hylkäsivät äidin ja lakkasivat pitämästä mitään yhteyttä häneen, niin minäkin menin siinä sitten samassa. Kumpikaan heistä ei käynyt tervehtimässä äitiä koko sen melkein seitsemän vuoden aikana kun hän oli vanhainkodissa. He vain sitten marisivat haudanhoidosta.

Tästä nyt taisi tulla sekava sepustus, mutta jotenkin tuntuu helpottavalta kirjoittaa edes tänne näitä mietteitään.

Ihan toiseen asiaan:

Rukoillaan, että yksi pieni ihmistaimi pysyisi vielä äidissään kasvamassa ja jos nyt jo on pakko syntyä hän saisi selvitä ilman mitään vaurioita.

Olkaa siunattuja   t.

Taas täällä koneella kukun. Olen kummallinen, välillä väsyn iltakahdeksalta ja välillä sitten mennään aamun tunteihin. Onkohan minuun jäänyt vuorotyön rytmit päälle, vaikka eläkkeellä olenkin. Toisaalta eihän tuon pitäisi mitään haitata, mutta...kun ihmisten kuuluisi nukkua illalla ja herätä aamulla reippaana ja mieleen tulevat soimaavat ajatukset laiskuudesta. Tiedän kyllä, että ei ketään laiskuuden vuoksi eläkkeelle laiteta ja kyllä tuo selkä taas itsestään muistuttelee ihan kiitettävästi.

Pojan luona tuli sitten käytyä ja oltua hänen kyyditsijänään sinne kipupolille ja takaisin. Vietimme kolme yötä hänen luonaan. Mieheni olisi kyllä tahtonut jo kahden yön jälkeen kotiin ja se olisikin ollut Paidan synttärivierailun vuoksi hyvä, mutta kun en millään jaksanut/pystynyt lähtemään keskiviikkona kotiin. Tuon muutaman sadan kilometrin istuminen autossa kun ei käy ihan huvista minulla. Niin siinä sitten kävi, että kotiin tulessa torstainakin olin aika kipeä ja vielä nämä muutkin päivät. Nytkin tuo selkä.... Harmittaa niin kovasti kun en päässyt niille 4v synttäreille. Juttelin Paidan kanssa tänään puhelimessa ja lupasin huomenna laittaa paketin postiin. Olihan minulla sekin jo täällä valmiina, että ei olisi kuin tarvinnut itsensä autoon törkätä....

Joskus näihin oloihinsa väsyy ja kyllästyy niin ettei meinaa edes itse sitä turhautumisen tunteen syvyyttä käsittää. Sitten vielä, kun jonain päivänä jaksaa olla ainakin puolet omasta vanhasta tehokkuudestaan, niin sitä riemastuu ja suunnittelee tekevänsä huomennakin jotain. Aamun valjetessa sitä taas huomaa, että se hyvä jakso menikin jo sitten ohi ja voi ollakin entistä kipeämpi.

Juttelin tänään myös viisaan tyttäreni kanssa. Hän sitä sanoi, että ajattele millainen olo voi olla isällä kun sinä kipuilet, hermostut ja otat nokkiisi ihan tyhjästä silloin kun särkee. Kuinka vaikeaa hänen on ymmärtää tuota heilahtelevaa särkyä ja paremman päivän vaihteluita, jos et edes itse niitä ymmärrä. Mieti hänen turhaantuneisuuttaan kun sovitut asiat eivät toteudukkaan ja jos hän vaikka vähän kokee jonkinlaista syyllisyyttäkin siitä, että on antanut sinun riehua edellisenä päivänä..... Juu nyt minä ajattelen. Keskustelin jopa mieheni kanssa asiasta ja aika monta sellaista kipupistettä löysimme mistä ollaan saatu riitaa aikaiseksi vain luulemalla toisesta jotain sellaista, mitä ei sanojen taakse edes kätkeydy. Minulla on jonkinlainen syyllinen olo siitä, että olen sairastunut enkä saa tehdyksi kaikkea mitä vaimon ja mumman tulisi jaksaa tehdä. En tiedä kuka ne rimat ja täytymiset on asettanut, mutta korkealla ne minulla ainakin on.

On kuulkaa oikein hyvä välillä pysähtyä keskustelemaan asioista. Vaikka muka tunteekin toisen jo hyvin, niin ei siinä kohta 34 vuoden avioliittokaan auta. Toinen kun on oma itsensä ja ajattelee ihan itse..Ja se on hyvä niin.

Tuosta pojan kipupolilla käynnistä vielä sen verran, että kaikki siellä meni oikein hyvin. Lääke ei aiheuta sellaisia sivuvaikutuksia etteikö sen hyöty olisi moninkertainen. Poika kävelee jopa rennomman näköisesti. Ei ihan rautakankena enää ja hermokivut jalkoihin ovat vähentyneet melkein kokonaan. Hienoa on myös se, että hän pääsi nyt tuon kipupolin kirjoihin ja siellä jatkossakin häntä hoidetaan.

Kiitos teille kaikille, jotka muistitte häntä esirukouksin. Taivaan Isä on hyvä, kunnia ja kiitos Hänelle.

Nyt minäkin taida laittaa pillit pussiin ja mennä nukkumaan.

Siunausta teille kaikille taas tähän viikkoon :)      tt.     

Katsoin vain aiheelliseksi muuttaa tuon jouluisen kukan pois. Mieleeni tuli, että ainakin eräs lukijoistani kaipasi keväällä ruusupohjan tultua tuota työhevosen kuvaa ja niinpä sitten nakkasin sen tuhon kuvan paikalle jälleen.

Itsekin rakastan hevosia tosi paljon ja tuon hevosen tai oikeammin parin, niitä kun oli kaksi töissä, puita kaatamassa. Tai oikeammin tukkeja keräämäsää metsässä lavalle, jolla ne kuljetettiin sitten tien viereen.

Se oli viimetalvea se ja lunta ihan pikkuisen. Nyt on sitten meilläkin lunta ihan kunnolla ja noilla hevosilla olisi varmaankin reki eikä sitä kumipyöräistä kärryä tuossa hommassa.

Täytyisi ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä kameran kanssa vähän ulkoilemaan. Niin ja ennenkaikkea ottaa jalusta mukaan, niin kuvista tulisi tarkempia. Nimittäin tässä yhtenä iltana kävin jo kokeilemassa kuvausta lumisista oksista, mutta ilman jalustaa. Muutama kuva onnistui, mutta suurin osa meni pilalle pitkän valotusajan vuoksi kun millään ei saa pidettyä kameraa käsissään niin vakaana, että kuvista tulisi tarkkoja. Noita tärähtäneitä voisi kyllä kutsua oikein taiteeksi, niin tärähtäneitä ne ovat

Viimeksi kun valittelin väsymystä, niin se on nyt pikkuhiljaa vähenemään päin. Tosin vuorokausirytmi on kyllä ihan hakusessa. En vain saa itseäni illalla tarpeeksi ajoissa nukkumaan. Telkustakin kun tulee, ainakin TV 7:lta yötä myöden päivän uusintoja ja niihinkin voi jumahtaa sitten vain kiinni. Pahaahan se ei tietenkään ole, kun tuota kanavaa katsoo . Ainoa siinä on se, että tämmöinen itsekurinsa hukannut vahtaa niitä yöllä.

Ehkäpä tämä tästä pikkuhiljaa korjaantuu. Viimeistään tiistaina on herätys normaali-ihmistenaikaan kun olemme poikamme luona. Hän pääsee vihdoinkin kipupolille selän puudutusta varten. Saa rukoilla, että kaikki menee hyvin ja operaatio tuottaa hyvää tulosta.

Sen jälkeen on tarkoituksena mennä vielä viettämään erään pikkuisen miehen 4-vuotis synttäreitä, hänen isäänsä juhlitaan samalla, mutta tämä täyttää kyllä vasta 3 ja 0. Aika vähän siis, ainakin Paidan mielestä

Jotenka ehkä mahdollisesti tulee vähän taukoa kirjoituksiin, vaikka eihän se nyt mitään uutta ole. Tai voinhan minä tietenkin matkankin varrelta laittaa kuulumisia ainakin siitä puudutusjutusta, niin ei sitten tarvitse ihmetellä.

Lisään vielä kaksi eri ystävääni tähän esirukoiltavien listaan. Toinen heistä lähtee Haitille ja toinen Afrikkkaan. Kummankin terveydentila on sellainen, että vain rohkea ja Jumalaan luottava lähtee kotimaastaan mihinkään. Kuitenkin sisällä palaa tuli, johon on vastattava. Rukoillaan heille varjelusta ja terveyttä matkalle.

Siunausta teille kaikille viikonn työhönne ja touhuihinne    t.

Edit:

Lisään tähän vielä kommentin, jonka kirjoitin

Olen itsekin niin paljon kirjoittanut Jumalan armosta ja anteeksiantavasta mielestä, että tuli mieleeni, ettei vain joku ole käsittänyt minua väärin siinä suhteessa minkälainen Jumala on.

Itse, kun pidän jatkuvasti tilivälit Jumalan kanssa lyhyenä; tapani on hetipaikalla juosta Jeesuksen verilähteelle pyytämään tekemääni tai ajattelemaani syntiä anteeksi, niin minulle Jumala on armorikas Isä ja siksi olen kirjoittanut Hänestä rakkaudellisena. Mutta onhan Jumalassa toki myös ankara tuomari. Jos niin ei olisi, miksi Hän olisi lähettänyt Jeesusta meidän puolestamme viattomana kärsimään. Juuri siksi, että Hän rakastaa luomaansa ihmistä niin paljon, että ei haluaisi tämän joutuvan tuomituksi Helvettiin.

Kommentti on tässä :                    ja itse kommentoitava teksti löytyy  blogista Kuka on sinun turvasi?

Noita lyhyitä tilivälejä kannatan lämpimästi. Jeesuksen verilähde on aina auki ja saamme käydä siellä vaikka tuhat kertaa päivässä ja aina puhdistumme!
Oletko muuten huomannut sitä asiaa, että jos on jonkin synnin pyytänyt anteeksi, ei Jumala sitä enää muista. Vihollinen kylläkin ja voi syyttää meitä sellaisistakin, jo anteeksi annetuista. Mutta sen "muistutukset kyllä ovat niin nalkuttavia, että ne erottaa Pyhän Hengen rakkaudellisesta muistutuksesta.
Joskus vain olen tavannut ihmisiä, joilla on tämmöisiä nalkuttavia omiatuntoja, mutta Jeesus nekin huoltaa kyllä kuntoon. Onhan Hän sovittanut kaikki meidän syntimme ja sairautemme.
Onneksi muuten on nykyään herätty uskovienkin piirissä huomaamaan tuo, että helvetti on myös olemassa ja, että Jumala ei ole pelkkä armo-automaatti. Kyllä meidän tulee täällä ajassa vaeltaa niinkuin Hän on sanassaan opettanut. Kymmenen käskyä ovat oivalliset ohjeet kuinka elää.
Jumala on oikeudenmukainen, suorille Hän on suora, mutta väärämielisille nurja, kuten Raamattu opettaa. Jumalan luokse ei todellakaan ole muuta tietä kuin Jeesuksen Kristuksen veri ja vain siinä puhtaaksipestyt pääsevät taivaan kotiin. Jokapäiväistä ja jokahetkistä valvomista tämä uskovan elämä on. Ei anneta synnin pilata hyvin alkanutta matkaamme.

Ja kaiken tämän jälkeen sopii tämä 

Onpa aikaa kulunut kun viimeksi olen kirjoittanut. Joulunalus ja-aika menivät humahtaen ohi kaikessa siinä normaalissa hyörinässä. Mukavaahan se silti on, vaikka sitä sitten kyllä ylimääräisesti tavallaan ylimääräisesta puuhasta väsyykin.

Vuodenvaihteessa meidän miespuoliset ihmiset olivat mökillä, siinä 25 asteen pakkasessa. Minäkin kyllä hinguin sinne, mutta olin niin väsynyt ja särkyinen, että jäin sitten kuitenkin Kultsin kanssa kotia pystyssä pitämään. Emme edes raketteja viitsineet mennä ulos katselemaan, niitä kun näkyi ikkunastakin ihan tarpeeksi.

Nyt tämä tammikuu on kulunut lähes nukkumisen merkeissä. Vähän olen välillä jotain neulonut. Valmistunutta ei ole kuin ne jo viimevuoden puolella aloitetut putkisukat, joista oli jo kuvaa aikaisemmassa postauksessa. En siis viitsi sitä tähän enää erikseen kuvat, kun toinen on jo kuvattu

Sen sijaan voisin kyllä laittaa tähän kuvaa huiveista, jotka annoin tyttärille.

Tämä on se Kevätpäiväntasaushuivi mitä viime keväänä neulottiin porukalla. Silloin vain pikaisesti vilautin sitä myhkyrää täällä, koska en halunnut tyttären sitä mitenkään erikoisen tarkasti katselevan, olin silloin jo päättänyt antaa sen hänelle.

Nyt siis lähemmin

Huiville pingoituksen jälkeen tuli hieman kokoa enemmän, kuin mitä viime kevään kuva antoi ymmärtää. Tässä se on levitetty kahden nojatuolin selkämysten päälle ja kuten kuvasta näkyy eivät nekään ihan rinnakkain ole. En muuten tullut mitanneeksi tuon kokoa. Tytär väittää hyvinkin mahtuvansa sen sisään.

Tässä vielä vähän lähikuvaa tuosta reunasta. Minusta tuo on kaunis ja olenkin ajatellut, että voisin tehdä toisenkin ihan itselleni, ainakin. Tuo valmistuikin jotenkin joutuisasti, kun sai aina odotella niitä seuraavia ohjepätkiä. Ohjeet ovat muuten oikein hyvät ja selkeät. Ne löytyvät Päiviltä neulekomerosta.

Toisenkin huivin neuloin tuossa ihan joulun alla. Sain tiedusteltua toiseltakin tyttäreltä, että mitä hän tykkäisi ja minkähänlaisesta huivista. Vastaus tuli ja siitä sitten puikot vain heilumaan.

Tässä huivi lattialle levitettynä ja erikoistarkastaja villaekspertti tutkailee tarkasti, josko tuo nyt sitten kelpaisi. Myöntävän vastauksen jälkee uskalsin sitten ottaa hieman lähikuvaa tästäkin

Koko ei ole läheskään yhtä suuri kuin tuon toisen, mutta toiveena olikin, että sitä voisi käyttää vaikkapa takin kanssa. En ole muuten huomannut edes kysyä, että voikohan sitä?

Malli oli myös vanha tuttu Lehmus, jonka olen ihan ensimmäisenä pitsihuivina joskus aikaisemmin neulonut. Sen ohje löytyy Ullasta, nettilehdestä.

Eipä tässä nyt juuri oikein muuta, mutta ajattelin laittaa nuokin tänne ylös.

Kaikille teille siunausta taas tämän viikon töihin ja touhuihin.